Olen kasvanut sisään ajatukseen, että toteutan naiseuttani jotenkin väärin. En meikkaa, en värjää, en nypi, hallinnoi enkä ajele. Kampaan aamuisin siinä toivossa, ettei niskaani muodostuisi ikirastaa, sillä siitä on hankala päästä eroon (muulla kuin leikkaushoidolla). Puhun ja kirjoitan kuukautisista. Hoidan itseäni liikkumalla ja nukkumalla, repertuaariini eivät kuulu kasvonaamiot tai jalkahoidot. En ole “huoliteltu”. Yhdistelen kukkakuoseja vaikka äitini kieltää.
En paheksu, halveksu tai väheksy kosmetiikkaa tai minkäänlaista ulkonäönhoitoa. Minulla ei ole oikeutta eikä halua puuttua muiden keinoihin huoltaa tai muokata ruumistaan. Tahdon että kukin tekee niin kuin tuntuu oikealta. Monenlaiset teot / tekemättä jättämiset voivat olla voimauttavia. Pidän silti aiheellisena oman kokemukseni aukikirjoittamista. Haluan pohtia, miksi “vääränlaisuuden” kokemus on yhä niin voimakkaana minussa, vaikka puskenkin malttamattomasti sitä vastaan.
Kasvoin teini-ikään ja nuoreksi aikuiseksi ystävien yhteisössä, jossa meikkaaminen tai perinteisesti “naisellisiksi” mielletyt toimenpiteet eivät olleet osa sosiaalista normistoa. En koskaan oppinut laittamaan edes ripsiväriä. Olin pitkään välinpitämätön ulkonäköni suhteen (enkä nyt tahdo sanoa, että meikkaamatta jättäminen tarkoittaisi ulkonäkönsä laiminlyömistä, siitä ei ole kysymys). Pukeuduin samaan sinivalkoiseen fleece-takkiin pitkälle päälle parikymppiseksi. Takki on kaapissa vieläkin. Ajatukseni oli, että jos aamulla peiliin katsoessani näytän itseltäni, se on hyvä ja se riittää. Katsoin, että se, mitä silloin pidin “koreilemisena” tai jopa naamioitumisena, ei ollut minua varten tai minulle kuuluvaa.
Olen nyt 30-vuotias. Jokunen vuosi sitten halusin jäljitellä pukeutumisvalinnoillani 1950-luvun kotirouvia. Hame- ja mekkovaihe ei ole väistynyt, minulla on yhdet pitkät ja housut ja nekin ovat rikki. Pidän rimpsuista, pidän karvoista. Pidän avarista kaula-aukoista, pidän meikittömistä kasvoistani, olkoonkin että ne ovat kommentoijasta riippuen mm. “valjut”, “ryhdittömät” tai “väsyneet”. Ihottumasta puhumattakaan -- talvisin kulmakarvani haluaa jättää kulmaharjanteen ja koittaa hilseillä irti.
Ironista kyllä, olen vanhemmiten tullut epävarmemmaksi. Kun teini-iässä minulle riitti tuo ajatus itseltäni näyttämisestä, sittemmin on ilmaantunut komplikaatioita: muun muassa uskottavuuden vaatimus. Minulla on tunne, että ikäiseni naisen pitäisi etenkin virallisemmissa yhteyksissä kyetä näyttämään “asialliselta”, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Ajatus on ahdistava, koska minulla ei ole tarvittavia taitoja tuon illuusion luomiseen. Olen palikoinut identiteettiäni sen varaan, että olen vähän hapsuinen -- ulkoisesti ja sisäisesti. En osaa tehdä nutturakampausta vaikka hengettömällä uhattaisiin… ja nyt pääsemme asian ytimeen: en tahdo edes opetella.
En tahdo! Joka kerta kun joku silittää minua vastakarvaan (pun intended) ja huomauttaa jotakin ajelettomista (ihanista!) sääristäni tai kainalosängestä tai kommentoi siveellisyyttäni, syvällä minussa nousee vastarinta kuin tummanvihreä myrkkykeiso. Jumalauta, ihmisessä kasvaa karvaa, katsokaa vaikka. Miksi minun pitäisi ajaa se pois, jos en tahdo? Se ei ole likaista ja jos se on jonkun mielestä rumaa, niin minut voi mieluusti siltä mielipiteeltään säästää. Olisinpa syntynyt satyyriksi, saatana.
Olen siis pattitilanteessa. Ympäröivät normit ja ihanteet luovat painetta muutokseen, mutta minä en osaa tai halua totella. Voisinpa sanoa, että kelpaan itselleni tällaisena. Olen usein tuskainen: milloin mielestäni liiaksi leveä tai roikkuva tai ihan simppelisti ruma. Toki on hyviäkin päiviä. Joskus tunnen itseni hehkuvaksi, seksikkääksi, kauniiksikin. Suhteeni ruumiiseeni on ristiriitainen kuin länsimainen naiskuva. Olen madonna, huora, mummo ja tiskari. Eikä siinä vielä kaikki! Olen ihan mitä sattuu!
Silloin tällöin olen jutellut aiheesta suunnilleen samanikäisten ystävieni kanssa, joilla on vastaavia kokemuksia. Yhtäkkiä perinteisen naisellisuuden maailmaan pitäisi astua ja pärjätä jotenkin. Tanssikisoja varten pitää kiinnittää tekoripset ja tehdä smoky-meikki. On kuulemma kohteliasta meikata häihin -- ja työhaastatteluun. Ehostaminen on kansalaistaito ajelemisesta puhumattakaan. Ennen piti kai osata hoitaa huushollia ja lapsia… No, en osaa sitäkään.
Kannatan lämpimästi “hyväksy itsesi sellaisena kuin olet” -ajatusta, mutta minusta se ei aina esiinny kovinkaan armollisessa kontekstissa. Ensin sitä omaksuu, millainen naisen pitäisi olla -- ohjenuoria ja näkemyksiä löytyy kaikkialta, mihin vain katsoo -- ja sitten ideaalista pitäisi luopua helposti kuin vanhasta sukasta. Siinä! Minä olen kaunis sellaisena kuin olen, vertailematta, kommenteista ja “ystävällisistä kehotuksista” huolimatta. Tavoite on jalo, ja toivon, että se onnistuu mahdollisimman monelta. Se ei vain aina ole niin… yksinkertaista.
Minusta on aika rankkaa vaatia naiselta (tai henkilöltä ylipäänsä) ruumiillista itsevarmuutta silloin, kun siihen on paskat edellytykset ja jälkeenpäin voidaan tulla moittimaan, että “itsetunto on itsestä kiinni”. Tahtomattanikin peilaan itseäni kaikkiin niihin todellisiin ja kuviteltuihin naisiin, joiden kehojen avulla myydään autoja ja margariinia ja orgasmeja. On olemassa muotti ja minussa on valuvikoja. Ajoittain rakastan epätasaisuuksiani, mutta silloin kun en, syyttely ei auta.
Jo kirjoittaessani tätä tiedän, että kunhan se on julkaistu, minua hävettää. On epämääräisellä tavalla noloa puhua karvoista ja lihoista ja vieläpä puolustaa niitä. Monen mielestä siinä takerrutaan lillukanvarsiin tai provosoidaan tahallisesti (ja vieläpä turhaan). Täällähän asiat ovat hyvin. Afrikassa kärsivät kaikki ja minä vain märisen karvoista.
Karvat, kuitenkin, ovat tärkeitä. Niiden avulla voidaan tutkia tarkemmin sitä, miten (etenkin) naisen tomumajaa ja seksuaalisuutta muokataan ja säädellään. Mitä meistä kertoo se, että joku pitää kainalosänkeäni loukkaavana? Miksi meillä edes on mielikuva siitä, miten naiseus representoidaan “oikein”? Miksi on nolottavaa puhua kasvusta, joka vain tapahtuu?
Loppuun haluan liittää nostattavan kehotuksen. Olkoon se tämä: Antaa rehottaa! Kyllä kasvulle! Meissä ei ole "saastaisia" tai "epäsiistejä" osia, väittivät mitä väittivät. On vain osia. Sojottavista säärikarvoista voi ennustaa vaikka sään.
