Eilen menin taas kouluun. Se on kulttuurishokki, näin joululoman jälkeen, ja itseasiassa se on kulttuurishokki joka aamu. Kaikki ne / nuo / nämä ihmiset, joiden läsnäoloon tulee reagoida jotenkin. Onneksi naamani osaa ilman minuakin.
Ei pidä käsittää väärin… Minä pidän ihmisistä. Heidän arvaamattomista liikkeistään. Heidän tavastaan olla vaatteissa ja tuoleissa. Pääasiassa heillä on ajatuksia, joita en ole ehtinyt vielä ajatella. Ilman heitä ei olisi mitään kirjoitettavaa. Minulle sanat kuitenkin ovat liikkeellepaneva voima, siis ihmiset.
Olen kuin entomologi, joka tarkkailee rukoilijasirkkaa. Ihmiset, joiden joukkoon hädin tuskin itseni luen, ovat innoituksen ja tutkimuksen aihe - materiaalia. Se on mahdollisesti kylmä tapa katsella maailmaa. (Preliminäärinen tutkimus tosin ei havaitse merkittävää tunnekylmyyttä sisäosissa.) Mutta minulla on rajallinen määrä kohtaamispisteitä. Oletteko kuulleet kohtaamispisteistä?
Kaikkina päivinä pitää kohdata joku. Itsensä, ainakin, ja joskus siinäkin on ihan tarpeeksi. Sitten on muitakin. Minä haluan kohdata muita hyvin. Odotukseni oman käytökseni suhteen ovat korkeat. Tulee olla läsnä, mukava, reilu, hauska, hyvä tyyppi, nöyrä ja kohtuullinen. Siihen ne kohtaamispisteet sitten kuluvat. Enkä tietenkään edes onnistu aina.
Kohtaamisuupumus iskee usein. Ja silloin on tarpeellista ajatella, että kun kohtaamista ei kuitenkaan voi välttää, sillä on (myös) välineellinen tarkoitus.
Sitten välillä unohtaa, millainen piti olla, eikä ajattele muutakaan: Keittää teetä ystävän kanssa. On kainalossa. Käsille ei tarvitse olla kohtelias. Saa olla hiljaa. Antaa itselleen anteeksi (nämä viimeisimmätkin taas). Ihanaa kun voi syödä eikä tarvitse sanoa mitään. Kuinka hienoa, että voi puhua ja käsittää. Kuinka paljon te annatte minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti